täysi kuu valtasi suuren osan taivaasta ja hehkui kirkkaana,
se teki oloni levottomaksi.
olin väsynyt edellisen yön suudelmista, makeudellaan ne olivat taas saaneet pääni pyörälle
mutta kitkerä jälkimaku sai minut taas heräämään todellisuuteen.
tänä
aamuna huuleni olivat vain rohtuneet auki jääneen ikkunan takia ja
lakanat olivat viileät koska et ollutkaan jäänyt uneen asti.
uni ei päässyt sisääni tänään, se ei saanut tyhjennettyä päätäni ajatuksista ja rentoutettua koko kroppaa.
päinvastoin. jännittäen kehoni lähes jokaista lihasta, odotin jotain, tuijottaen kuuta.
kenties luulin että se antaisi ne vastaukset joita kaipasin, piirtäisi ne kuvina taivaalle ja maalaisi väreillään.
tai kirjoittaisi hennosti sanoilla sillan kysmyksistä vastauksiin.
kuuntelin tarkasti, ihan kuin kuu laulaisi minulle ennustuksen.
kietouduin
yhä tiukemmin lakanoihin jotka viileydellään nostivat ihon
kananlihalle, pian olin niin solmussa lakanoiden keskellä etten
löytänyt tietä ulos.
olin loukussa. yksin lakanoiden välissä, ajatuksieni, kysymysteni kanssa. ilman vastauksia. ilman sinua.
vain kuu katseli minua, osoittaen ripauksen sääliä.
ei se minulle mitään kertonut,
valvotti vain,
koko pitkän yön.
(eilen
oli harvinaisen sekava ilta taas vaihteeksi. ja tänä yönä en saanut
nukuttua silmäystäkään. johtuen ehkä täysikuusta, en tiedä. haluan sen
pojan viereeni, lämmittämään lakanani..)
sunnuntai, 18. syyskuu 2005
täysikuu
perjantai, 8. heinäkuu 2005
I cant believe, this could be the end
Ennen
tähtien lailla tuikkineet silmät ovat menettämässä hehkunsa, kyynelistä
lasittuneina ne eivät enää näe kaikkea tapahtuvaa. Ne eivät enää edes
tahdo nähdä, se pahin on jo tapahtumassa.
Ei ole enää sitä lämmintä syliä joka oli valmiina halaamaan kun oli paha olla, eikä niitä kauniita sanoja ja kiitoksia joita kuulin usein.
Yhteiset muistot pyyhkiytyneet nopeammin kuin muutama silmänräpäys. Kuinka en edes huomannut niiden haalistuneen ja haurastuneen. Kun viime hetkellä koitin käsin kosketella niitä hellästi, ne haparoivat vain kylmää lasia ja lopulta särkyivät sirpaleiksi käsiini, meidän muistomme.
Usein iltaisin poikkean siihen puistoon ja keinun hetken, toivoen että jonain iltana löytäisin sinut sieltä, meidän muistomme koottuna ja kestävänä. Toivoen että tulisit ja pyyhkisit ikävän kyyneleet poskiltani ja lupaisit ettei minun tarvitsisi enää pelätä menettäväni, enkä enää koskaan olisi yksin.
Ehkä jonain iltana sydämeni lähettämät viestit pääsevät perille ja ymmärrät kutsun ja saavut taas luokseni. Silloin voisimme aloittaa kaiken alusta, siellä samassa puistossa.
'I really feel, that I'm losing my best friend. I can't believe, this could be the end. It looks as though you're letting go and if it's real, well I don't want to know. As we die, both you and I
with my head in my hands I sit and cry. It's all ending , I gotta stop pretending who we are..
You and me, I can see us dying.. are we? '
(Tajusin juuri että olen tosiaankin kasvamassa erilleen ihmisestä joka on ollut minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä. Kaipaan niin suunnattoman kovasti. En vain tiedä mitä tehdä. Kai se vain on niin että asiat ja ihmiset muuttuvat, eikä sille voi tehdä mitään. Mutta vaikka tuo kyseinen ystävä olisi kuinka kaukana niin koskaan en kykene unohtamaan enkä lakkaamaan välittämästä. Haluaisin sanoa tälle pojalle että hän on minulle yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja etten tahdo enää mennä sinne puistoon yksin, ikävöin.)
Ei ole enää sitä lämmintä syliä joka oli valmiina halaamaan kun oli paha olla, eikä niitä kauniita sanoja ja kiitoksia joita kuulin usein.
Yhteiset muistot pyyhkiytyneet nopeammin kuin muutama silmänräpäys. Kuinka en edes huomannut niiden haalistuneen ja haurastuneen. Kun viime hetkellä koitin käsin kosketella niitä hellästi, ne haparoivat vain kylmää lasia ja lopulta särkyivät sirpaleiksi käsiini, meidän muistomme.
Usein iltaisin poikkean siihen puistoon ja keinun hetken, toivoen että jonain iltana löytäisin sinut sieltä, meidän muistomme koottuna ja kestävänä. Toivoen että tulisit ja pyyhkisit ikävän kyyneleet poskiltani ja lupaisit ettei minun tarvitsisi enää pelätä menettäväni, enkä enää koskaan olisi yksin.
Ehkä jonain iltana sydämeni lähettämät viestit pääsevät perille ja ymmärrät kutsun ja saavut taas luokseni. Silloin voisimme aloittaa kaiken alusta, siellä samassa puistossa.
'I really feel, that I'm losing my best friend. I can't believe, this could be the end. It looks as though you're letting go and if it's real, well I don't want to know. As we die, both you and I
with my head in my hands I sit and cry. It's all ending , I gotta stop pretending who we are..
You and me, I can see us dying.. are we? '
(Tajusin juuri että olen tosiaankin kasvamassa erilleen ihmisestä joka on ollut minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä. Kaipaan niin suunnattoman kovasti. En vain tiedä mitä tehdä. Kai se vain on niin että asiat ja ihmiset muuttuvat, eikä sille voi tehdä mitään. Mutta vaikka tuo kyseinen ystävä olisi kuinka kaukana niin koskaan en kykene unohtamaan enkä lakkaamaan välittämästä. Haluaisin sanoa tälle pojalle että hän on minulle yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja etten tahdo enää mennä sinne puistoon yksin, ikävöin.)
tiistai, 21. kesäkuu 2005
unesta todeksi
Se
oli luultavasti elämäni pisin puolitoista tuntia. Odotimme vain ja
pystyin haistamaan ja tuntemaan painavan jännityksen ilmassa. Kaikkien
sydän tykytti ja kun musiikki viimein alkoi kiljuminen sai tärykalvoni
helisemään, en kuullut omaa huutoani muiden seasta. Musta verho oli
laskettu eteen joten emme nähneet mitä sen takana tapahtui tai
tapahtuiko siellä vielä mitään. Odotimme vain koska se jännityksen
laukaiseva hetki tulisi, jolloin tuo verho repäistäisiin alas ja sen
takaa paljastuisi se mitä olimme tulleet katsomaan, kuuntelemaan ja
minkä takia jännitimme. Musiikki oli piinaavaa ja sai ainakin minun
ihollani jännityksen kylmät hikipisarat kihelmöimään.
En voi sanoin kuvailla millainen olo tuli kun yhtäkkiä, ilman pienintäkään varoitusta, verho tippui lavalle leijuen. Unohdin hetkeksi jopa hengittää. En tiennyt mitä tehdä, tuijotin vain suu auki eteeni. 'onko tämä totta, onko hän oikeasti tuossa, vain muutaman metrin päässä minusta'.
Musiikki jatkui nyt mukaan tuli myös laulu. Tajusin rintaani pakottavan ja vedin syvään henkeä. Toisten ihmisten rynniessä, kiljuessa ja töniessä havahduin ja tajusin että se oli kuin olikin totta. Näin edessäni miehen josta olin vain lukenut juttuja niin paljon kuin mahdollista, kauhistellut tämän elämää ja katsellut julisteista hänen kasvojaan jotka olivat meikattu ja muokattu lähes tunnistamattomaksi. Siitä hetkestä olin haaveillut niin kauan jo ja nyt se oli ajankohtainen.
Muutaman kappaleen jälkeen pääsin jo muun villiintyneen yleisön mukaan ja aloin imeä itseeni musiikin lähettämää energiaa ja tunnetta. Tunne oli uskomaton. Vaikka ympärillä oli tuhansia ihmisiä, en huomannut kuin itseni ja hänet siellä muutamien metrien päässä korkealla lavalla, meikattuna laulaen.
Hänen esiintymis aikansa oli elämäni nopein tunti. Olisin halunnut sen jatkuvan paljon kauemmin koska olin odottanut sitä siitä asti kun olin kuullut hänen tulevan Suomeen vierailulle. Ennen kuin tajusinkaan olin jo junassa istumassa ja tulossa kotiin päin. Olin kuin ekstaasissa, en vain saanut taottua päähäni sitä tosi asiaa että olin nähnyt tuon miehen aivan edessäni.
Kotiin tultuani katsoin seinälle jota koristi tuon miehen juliste, katsoin sitä ja naurahdin. Ei se juliste merkinnyt enää mitään siihen verrattuna että olin katsonut tuota miestä silmiin muutamia tunteja aikasemmin. Mutta kokemillani muistoilla sain julisteeseenkin jonkinlaisen elon kipinän. Juuri ennen kuin suljin silmäni mennäkseni nukkumaan, vaikka olikin jo aikainen aamu, minusta tuntui hetken kuin tuon julisteen mies olisi iskenyt silmäänsä ja hymyillyt sitä pelottavaa mutta houkuttelevaa hymyänsä. Viimein nukahdin hieman samankaltainen hymy omilla huulillani.
(marilyn manson oli provinssirockissa 18.6.2005)
En voi sanoin kuvailla millainen olo tuli kun yhtäkkiä, ilman pienintäkään varoitusta, verho tippui lavalle leijuen. Unohdin hetkeksi jopa hengittää. En tiennyt mitä tehdä, tuijotin vain suu auki eteeni. 'onko tämä totta, onko hän oikeasti tuossa, vain muutaman metrin päässä minusta'.
Musiikki jatkui nyt mukaan tuli myös laulu. Tajusin rintaani pakottavan ja vedin syvään henkeä. Toisten ihmisten rynniessä, kiljuessa ja töniessä havahduin ja tajusin että se oli kuin olikin totta. Näin edessäni miehen josta olin vain lukenut juttuja niin paljon kuin mahdollista, kauhistellut tämän elämää ja katsellut julisteista hänen kasvojaan jotka olivat meikattu ja muokattu lähes tunnistamattomaksi. Siitä hetkestä olin haaveillut niin kauan jo ja nyt se oli ajankohtainen.
Muutaman kappaleen jälkeen pääsin jo muun villiintyneen yleisön mukaan ja aloin imeä itseeni musiikin lähettämää energiaa ja tunnetta. Tunne oli uskomaton. Vaikka ympärillä oli tuhansia ihmisiä, en huomannut kuin itseni ja hänet siellä muutamien metrien päässä korkealla lavalla, meikattuna laulaen.
Hänen esiintymis aikansa oli elämäni nopein tunti. Olisin halunnut sen jatkuvan paljon kauemmin koska olin odottanut sitä siitä asti kun olin kuullut hänen tulevan Suomeen vierailulle. Ennen kuin tajusinkaan olin jo junassa istumassa ja tulossa kotiin päin. Olin kuin ekstaasissa, en vain saanut taottua päähäni sitä tosi asiaa että olin nähnyt tuon miehen aivan edessäni.
Kotiin tultuani katsoin seinälle jota koristi tuon miehen juliste, katsoin sitä ja naurahdin. Ei se juliste merkinnyt enää mitään siihen verrattuna että olin katsonut tuota miestä silmiin muutamia tunteja aikasemmin. Mutta kokemillani muistoilla sain julisteeseenkin jonkinlaisen elon kipinän. Juuri ennen kuin suljin silmäni mennäkseni nukkumaan, vaikka olikin jo aikainen aamu, minusta tuntui hetken kuin tuon julisteen mies olisi iskenyt silmäänsä ja hymyillyt sitä pelottavaa mutta houkuttelevaa hymyänsä. Viimein nukahdin hieman samankaltainen hymy omilla huulillani.
(marilyn manson oli provinssirockissa 18.6.2005)
torstai, 16. kesäkuu 2005
kosketuksen polttomerkki
Löysin itseni taas valahtaneena kylmälle kaakelilattialle.
Kylmä vesi pisteli kuin tuhannet, ohut kärkiset mutta sitäkin terävemmät neulat.
Ehkä sillä kylmällä vedellä koitin jäädyttää myös tunteeni jotka roihusivat liekeissä.
Aluksi kylmästä värissyt kehoni ei enää tuntenut kylmyyttä, se oli jo osa sitä,
aivan niin kuin ne kyyneleet jotka olivat muuttuneet jääksi.
Pelästyin, että jäätyneet kyyneleet jäisivät ihooni kiinni ikuisiksi ajoiksi,
muistoksi siitä kaikesta.
Kiersin nopeasti hanaa toiseen suuntaan ja näin höyryn kohoavan kattoa kohti.
Se oli houkuttelevan näköinen. Se huokui lämpöä pidemmänkin matkan päähän.
Mutta sen valuessa suoraan iholleni se suorastaan poltti,
se sulatti jäiset kyyneleet ja vei ne mukanaan jonnekin syvälle pimeyteen.
Iho punoitti kauttaaltaan ja sitä poltteli,
aivan kuin sinun katseesi oli tehnyt.
Katse joka oli täynnä intohimoa ja välittämistä,
mutta yhtäkkiä se katse olikin muuttunut tyhjäksi.
En löytänyt sieltä enää sitä palavaa kiihkoa.
Ajan kuluessa iho oli taas tunnoton,
toisin kuin sinun kuuman kosketuksesi jäljiltä, silloin se muisti tunteen vielä tunteja
ja päiviä myöhemmin ja janosi lisää.
Mutta ilman uusia kosketuksia se tunto häviäisi,
merkkisi haihtuisi kehostani,
enkä enää tuntisi läsnäoloasi,
niin kuin en tuntenut valuvaa vettäkään ihollani.
Turhautuneena suljin hanan ja nousin hatarin askelin lattialta.
Pyyhkeen koskiessa ihoani,
tunsin sen.
Iho oli sittenki arka siitä veden lämmöstä,
se tunsi sittenkin.
Silloin tiesin että sinun kosketuksesi jättäneet punaiset polttojäljetkään eivät katoaisi,
enkä unohtaisi niitä.
Enkä sitä kuumaa ja viekottelevaa hengitystäsi kaulallani.
Niitä hetkiä tulisi vielä lisää.
hmm.Tajusin tuossa muutama päivä sitten olevani ihastunut. (Minulla on edelleen tunteita poikaa kohtaan josta olen kirjoittanut, ehkä tosin hieman epäsuoraan mutta tämä uusi ihastus taitaa tarkoittaa sitä että olen pääsemässä yli.) Olen ihastunut poikaan jonka kosketuksen olin jo melkein unohtanut, siitä oli jo niin kauan. Mutta muutama päivä sitten tunsin sen taas kihelmöivänä ihollani, huulillani. Se sai muistot pintaan. En vain tiedä miten tästä eteenpäin. Pelottaa kovasti koska olen pettynyt niin monesti.
Kylmä vesi pisteli kuin tuhannet, ohut kärkiset mutta sitäkin terävemmät neulat.
Ehkä sillä kylmällä vedellä koitin jäädyttää myös tunteeni jotka roihusivat liekeissä.
Aluksi kylmästä värissyt kehoni ei enää tuntenut kylmyyttä, se oli jo osa sitä,
aivan niin kuin ne kyyneleet jotka olivat muuttuneet jääksi.
Pelästyin, että jäätyneet kyyneleet jäisivät ihooni kiinni ikuisiksi ajoiksi,
muistoksi siitä kaikesta.
Kiersin nopeasti hanaa toiseen suuntaan ja näin höyryn kohoavan kattoa kohti.
Se oli houkuttelevan näköinen. Se huokui lämpöä pidemmänkin matkan päähän.
Mutta sen valuessa suoraan iholleni se suorastaan poltti,
se sulatti jäiset kyyneleet ja vei ne mukanaan jonnekin syvälle pimeyteen.
Iho punoitti kauttaaltaan ja sitä poltteli,
aivan kuin sinun katseesi oli tehnyt.
Katse joka oli täynnä intohimoa ja välittämistä,
mutta yhtäkkiä se katse olikin muuttunut tyhjäksi.
En löytänyt sieltä enää sitä palavaa kiihkoa.
Ajan kuluessa iho oli taas tunnoton,
toisin kuin sinun kuuman kosketuksesi jäljiltä, silloin se muisti tunteen vielä tunteja
ja päiviä myöhemmin ja janosi lisää.
Mutta ilman uusia kosketuksia se tunto häviäisi,
merkkisi haihtuisi kehostani,
enkä enää tuntisi läsnäoloasi,
niin kuin en tuntenut valuvaa vettäkään ihollani.
Turhautuneena suljin hanan ja nousin hatarin askelin lattialta.
Pyyhkeen koskiessa ihoani,
tunsin sen.
Iho oli sittenki arka siitä veden lämmöstä,
se tunsi sittenkin.
Silloin tiesin että sinun kosketuksesi jättäneet punaiset polttojäljetkään eivät katoaisi,
enkä unohtaisi niitä.
Enkä sitä kuumaa ja viekottelevaa hengitystäsi kaulallani.
Niitä hetkiä tulisi vielä lisää.
hmm.Tajusin tuossa muutama päivä sitten olevani ihastunut. (Minulla on edelleen tunteita poikaa kohtaan josta olen kirjoittanut, ehkä tosin hieman epäsuoraan mutta tämä uusi ihastus taitaa tarkoittaa sitä että olen pääsemässä yli.) Olen ihastunut poikaan jonka kosketuksen olin jo melkein unohtanut, siitä oli jo niin kauan. Mutta muutama päivä sitten tunsin sen taas kihelmöivänä ihollani, huulillani. Se sai muistot pintaan. En vain tiedä miten tästä eteenpäin. Pelottaa kovasti koska olen pettynyt niin monesti.
tiistai, 7. kesäkuu 2005
pyhä suudelma
Katkaisit siipeni kesken lennon ja sait minut putoamaan polvilleni.
Polvet ja kämmenet loukanneena, tumman punaisista naarmuista värjäytyneenä makasin maassa.
Kävelit ylitseni, liaten koskematonta vartaloani verhoavan viattomuuden valkoisen vaatteen,
aneluistani huolimatta.
Syljit rumia sanoja ilmaan kuin manauksia, uhkauksena vihaamallesi maailmalle.
Ne jäivät leijumaan kipinöiden ympärillesi.
Vihasta kovettuneilla käsilläsi heitit soraa silmilleni, kuin estääksesi minua näkemästä sen minkä sinä olet nähnyt.
Miksi et halunnut minunkin näkevän.
Ja ymmärtävän.
Polvistuen eteesi, annoin ruusunpunaisen suudelman maalle jakojesi alla.
Se oli pyhä suudelma, joka teki sinusta puhtaan ja hyvitti likaiset tekosi,
se sai rumat sanat lentämään tuhkana tuulen mukaan.
Se suudelma poisti sinun silmissäsi olleen soran joka oli estänyt näkemästä kaiken kauniin.
Se sai sinut näkemään kuten minä.
Kunpa voisin oikeastikin saada suudelmallani hänet huomaamaan miten asiat oikeasti on, kuinka kaunista meidän kahden välillä voisi olla. Haluaisin niin, että hän lopettaisi sen turhan uhoamisen ja havahtuisi, sillä hän on täydellinen omana itsenään.
Tai kunpa hän edes opettaisi minut näkemään tämän kaiken hänen silmillään, jos hän vain kertoisi miltä kaikki tuntuu ja mitä hän ajattelee. voisin oppia ymmärtämään.
Olisin valmis tekemään kaikkeni hänen puolestaan. Mutta nykyään se on jo turhaa.
Polvet ja kämmenet loukanneena, tumman punaisista naarmuista värjäytyneenä makasin maassa.
Kävelit ylitseni, liaten koskematonta vartaloani verhoavan viattomuuden valkoisen vaatteen,
aneluistani huolimatta.
Syljit rumia sanoja ilmaan kuin manauksia, uhkauksena vihaamallesi maailmalle.
Ne jäivät leijumaan kipinöiden ympärillesi.
Vihasta kovettuneilla käsilläsi heitit soraa silmilleni, kuin estääksesi minua näkemästä sen minkä sinä olet nähnyt.
Miksi et halunnut minunkin näkevän.
Ja ymmärtävän.
Polvistuen eteesi, annoin ruusunpunaisen suudelman maalle jakojesi alla.
Se oli pyhä suudelma, joka teki sinusta puhtaan ja hyvitti likaiset tekosi,
se sai rumat sanat lentämään tuhkana tuulen mukaan.
Se suudelma poisti sinun silmissäsi olleen soran joka oli estänyt näkemästä kaiken kauniin.
Se sai sinut näkemään kuten minä.
Kunpa voisin oikeastikin saada suudelmallani hänet huomaamaan miten asiat oikeasti on, kuinka kaunista meidän kahden välillä voisi olla. Haluaisin niin, että hän lopettaisi sen turhan uhoamisen ja havahtuisi, sillä hän on täydellinen omana itsenään.
Tai kunpa hän edes opettaisi minut näkemään tämän kaiken hänen silmillään, jos hän vain kertoisi miltä kaikki tuntuu ja mitä hän ajattelee. voisin oppia ymmärtämään.
Olisin valmis tekemään kaikkeni hänen puolestaan. Mutta nykyään se on jo turhaa.
